Tämä blogi sai alkunsa vitsistä. Epäonnistuneesta päiväkotiaamusta, kun kiire yltyi niin, että lopulta kurahousut roikkuivat puussa. Korkealla puussa. Räjähdysherkkä tunnelma laukesi onneksi nauruun. Jaoin mokailun julkisesti somessa ja tarina huvitti myös muita.

Ääneen sanomisen kokemuksessa oli jotain tärkeää. Nolouden sijaan tuntuikin helpottavalta, että tötöilystä sai puhua ja sille sai nauraa yhdessä. Se mikä aamulla oli tragedia, olikin iltapäivällä hillitön komedia. Hyväntahtoinen läpänheitto herätti lisää keskusteluja arkisista tärkeistä asioita. Merkittävää siitä teki kokemus uskalluksesta sanoa juttu julki.

Olen kokenut vahemmuuden joskus yksinäiseksi, ehkä juuri siksi, että siihen saattaa liittyä ripaus häpeää ja painetta pitää asiat yksityisinä. Mitä sitä jauhamaan ulkopuolisille oman perheen asioita. Siihen kun lisätään ripaus pärjäämisen pakkoa ja häivähdys hammastapurren sinnittelyä, niin äkkiä katoaa leijonan osasta elämää valot ja väri. Tämä blogi on siis ujo avaus jakaa yksityisinä pidettyjä keloja vanhemmuudesta ja toisaalta paikka ylipäätään pohtia omaa vanhemmuutta.

Tätä kirjoittaa:

Nuppu, joka edustaa omia mielipiteitä ja ajatuksiaan, ei kenenkään muun, eikä ainakaan työnantajan.