Kun kerroin ystävälleni joskus neljä vuotta sitten olevani raskaana, hän hymyili ja onnitteli vilpittömästi, sitten sanoi vakavana, se helpottaa, kun lapsi on kolme. Toistin typeränä, siis kolme? Kuulin oikein. Tiesin sen jo silloin, en vain halunnut uskoa sitä. Olla nyt pieni ikuisuus sivussa omasta elämästä. Kolme vuotta on pitkä aika. Siinä ajassa ehdin edellisessä elämässäni kiivetä pari vuorta, tehdä jonkun tv-tuotannon, julkaista levyn ja vaihtaa alaa.
Nyt lapseni on kolme ja vaikka kirvelee vimmatusti myöntää, ystäväni oli oikeassa. Nyt alkaa helpottaa. Nyt tuntuu ensimmäisen kerran siltä, että on tilaa myös omille ajatuksille, hetki omalla luovuudelle. Aika on edelleen kortilla, mutta ehkä voisin kirjoittaa kirjeen tai ehkä tehdä yhden biisin.
Yhtä aikaa kolme vuotta on mennyt todella nopeasti. Pieni vauvani on kasvamassa jo itsenäisemmäksi lapseksi, jolla on tahtoa, mielipiteitä, läppää ja kavereita. Ensimmäistä kertaa, nyt viiltää, miten nopeasti aikaa kuluu ja miten lyhyen aikaa tuo pieni ihminen mahtuu syliini.
Kuva: Lucas Sankey
Samalla kaipuu omaa elinvoimaa ruokkivalle tekemiselle on kasvanut järjettömän suureksi. Niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa, niin paljon videoita, mitä pitäisi kuvata, blogeja, joita kirjoittaa, podcasteja, joita perustaa, naapurustojuhlia, joita järjestää. Edelleen iso osa ajasta menee elannon hankkimisen lisäksi legojen rakentamiseen, tiskikoneen täyttämiseen, nukuttamiseen, pyykin ripustamiseen, leikkimiseen ja noh, perheeseen.
Miten siis löytää luovuutta ja omaa ääntä takaisin elämään sopivan kokoisissa paloissa? Miten päästä sivuosasta takaisin oman elämänsä päärooliin, vaikka vaan toisen jalan verran, niin, että pitää sydämen järjissään. Ja toisaalta, samaan aikaan pitää elää sen asia kanssa, että vaikka en pysty kiipeämään vuorta, en perustamaan youtube-kanavaa tai tekoäly-startuppia, se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi vielä tehdä mitään rohkeita ja mageita juttuja. Mutta mitä ne on ja miten sen kokoisia juttuja tehdään?
Kuva: Peder Cho
Veera Luoma-Aho kirjoitti uusimmassa Imagessa pienten itsekkyyksien huoneesta, sellaisesta henkisestä tilasta, jonka nainen tarvitsee voidakseen kirjoittaa. Se ei ole fyysinen huone vaan symbolinen paikka, jossa on tilaa omalle tekemiselle. Luoma-Aho päätyy kolumnissaan paradoksiin siitä, miten oman ajan nipistäminen sieltä täältä vaatii pieniä hirviömäisiä tekoja ja samaan aikaan syylisyyteen siitä, mikä kaikki jäi tekemättä, koska ei pystynyt olemaa tarpeeksi itsekäs hirviö, tehdäkseen vieläkin isompia ja intohimoisempia tekoja. Eli naisena on epäonnistunut joka tapauksessa, jos on tehnyt pieniä itsekkäitä hirviötekoja oman uran tai tekemisen edistämiseen ja toisaalta, jos ei ole ollut tarpeeksi omaehtoinen, peloton jahdatakeen sitä isoa kaiken nielevää luovuuden kipinää.
Hesarin kulttuurisivujen kansijuttu käsitteli viikonloppuna länsimaista taiteilijamyyttiä, joka on todella miehinen ja macho. Olemme sallineet miestaiteilijoille erivapauksia, kosta tinkimätön omaehtoinen tekeminen ja taiteilijanerous vaatii valtavia uhrauksia. Hesarin jutun jälkeen mietin, millaiset luovuuden kipinät ja teokset ovat jääneet tekemättä, sanomatta ja julkaisematta, koska meillä elää niin vahvasti juuri tämännäköinen taiteilijamyytti. Kuinka moni ohittaa oman luovuutensa kipinät, koska ne eivät sovi siihen kuvaan omaehtoisesta sankarineromiehestä, joka kaikkea uhmaten uhraa kaiken taiteelle ja elää vain sitä varten.
Artikkeli liittyy #Metoohon, joka on toki osa paljon isompaa keskustelua ja ilmiötä, mutta omalla kohdallani se sai ajattelemaan, miten tässä tilanteessa, jossa aikaa on rajallisesti ja omat pelimerkit on jaettu ihan uudelleen, on mahdollista äitinä, naisena ja työssäkäyvänä ihmisenä tehdä luovia juttuja, sanoa mielipiteensä ja olla näkyvä.
Ehkä niin, että ei perusta tekoäly-startuppia (ihan vielä), mutta julkaisen tämän, vuosi sitten perustetun blogin, kanssaihmisille. Ja päivitän sinne silloin tällöin ajatuksiani. Ehkä se olisi vaikka ensimmäinen askel.
Kurahousut puussa 